Fragmentteja Kansallismuseon varhaisissa näyttelyissä

“Kulttuurihistorialliset kokoelmat ovat saaneet alkunsa siinä pienessä, muinaiskaluja y. m. käsittävässä museossa, jonka yliopisto muuttonsa jälkeen Turusta Helsinkiin perusti. – – Sen jälkeen kun Suomen Muinaismuistoyhdistys v. 1870 alkoi hedelmällisen toimintansa isänmaallisen tutkimuksen palveluksessa, kasvoi museo nopeasti, etupäässä yksityisten henkilöiden sekä maamme seurakuntien antamien lahjoitusten kautta. – – sittenkun [Muinaistieteellisen] Toimikunnan virkamiehistöä v. 1892 tuntuvasti lisättiin, yhdistettiin seuraavana vuonna sekä yliopiston että Muinaismuistoyhdistyksen historiallis-kansatieteelliset kokoelmat, samoin kuin Ylioppilasosakuntien kansatieteelliset keräelmät, Valtion Historialliseksi Museoksi.“

Luettelo kulttuurihistoriallisista kokoelmista Hakasalmen huvilassa (1906, 3–4)

Näin luonnehti kansallisten museokokoelmien historiaa intendentti Karl Konrad Meinander Hakasalmen huvilan näyttelyluettelossa vuonna 1906. Kyseinen kokoelmanäyttely esitteli pääasiallisesti kirkollista taidetta, ja myös kuvajäljennöksiä kirkollisista taide-esineistä. Merkittävä osa kirkkotaiteesta oli peräisin keskiajalta. Suomen kansallismuseon valmistuttua ja avattua ovensa yleisölle vuonna 1916, kirkkotaidetta päästiin esittelemään sen keskiaikaisen mallin mukaan rakennetussa kirkkosalissa. Suomen ensimmäinen yleinen kirkkotaidenäyttely puolestaan järjestettiin Helsingissä vuonna 1928, jolloin modernia kirkkotaidetta esiteltiin Taidehallissa, ja historiallista Kansallismuseossa. Tässä kirjoituksessa luodaan valikoitujen esimerkkien avulla pieni katsaus näihin varhaisiin näyttelyihin ja erityisesti keskiaikaisen kirkkotaiteen esittelyyn niissä. Monet esineet olivat enemmän tai vähemmän rikkinäisiä, niistä puuttui osia tai kokonaisuudet olivat kadonneita. Miten esineiden fragmentaarisuus oli tuotu näissä näyttelyissä esille?

Kokoelmanäyttely Hakasalmen huvilassa 1906

“– – monien muutosten jälestä ovat kulttuurihistorialliset kokoelmat nyt saanet tyyssijan Hakasalmen huvilassa, jossa ne ensikerran voidaan asettaa kokonaisuudessaan yleisön nähtäville ja johon ne jäävät odottamaan Suomen Kansallismuseon valmistumista.”

Luettelo kulttuurihistoriallisista kokoelmista Hakasalmen huvilassa (1906, 4)

Monien muiden esineiden joukossa oli kymmenen alttari- tai pyhimyskaappia ja lukuisia puuveistoksia, jotka oli luettelon mukaan jaoteltu pyhimyskuviin 1200- ja 1300-luvuilta, keskiaikaisiin veistokuviin, jotka ovat kotimaista työtä sekä pyhimyskuviin, jotka luultavasti ovat kaikki tuotuja ulkomailta. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvien töiden joukossa on pyhimyskaappi Urjalan kirkosta, jota kuvaillaan romaanilaistyyliseksi. Näyttelyluettelon mukaan sen ”kuvat ovat jäykät ja kömpelöt, ja taiteilijan on ollut vaikea saada esim. kasvoja veistetyksi pyöreästä tukista”. Veistotyö on sittemmin yhdistetty ns. Sääksmäen mestariin, jonka omintakeinen veistotyyli ei täysin välity näyttelyluettelon piirroskuvituksesta (vrt. valokuva veistoksesta). Ovissa olevat veistoreliefit esittävät kohtauksia Jeesuksen varhaisvuosista. ”Kaapin ovista on usea kuva hävinnyt, ja kuvien esittämää ajatusta on vaikea käsittää sen vuoksi että samaan ryhmään kuuluvat henkilöt ovat usein eri kaarien alla. – – mainittuja kuvia, joista yksi on poissa, tulee ajatella yhteydessä suuren keskikuvan kanssa.”

Keskikuvan aiheeksi on mainittu Maaria ja lapsi, joka se alun perin on ollutkin. Veistosryhmä on kuitenkin 1400-luvun lopulla muutettu Pyhä Anna itse kolmantena -aiheeksi tekemällä keskusfiguurille uusi pää, joten keskikuvassa on oikeastaan Pyhä Anna sylissään Neitsyt Maria; Marian syliin valmistettu Jeesus-lapsi on kadonnut. Lisäksi muutettaessa kaappia Anna-aiheiseksi on yhdistetty kaksi toisiinsa kuulumatonta ja eri tekijöiden valmistamaa osaa: keskusfiguuri ja sitä ympäröivä kaappi. (Ks. Räsänen 2009, 83, 205–206.) Tämä fragmenteista koottu ja aikojen saatossa edelleen fragmentoitunut teos on konservoitu vuonna 1996, ja on nykyäänkin esillä Kansallismuseon perusnäyttelyssä.

Kansallismuseo avautuu 1916

“Vuosina 1910–12 muutettiin kokoelmat tähän uuteen [arkkitehtitoimisto Gesellius, Lindgren & Saarisen suunnittelemaan Kansallismuseon] rakennukseen ja asetettiin siellä esille. – – Historiallinen ja kansatieteellinen osasto olivat jo kesällä 1914 milt’ei valmiina yleisön nähtäviksi, mutta olosuhteiden pakosta lykkääntyi niiden avaaminen 31 p:ään tammik. 1916.”

Valtion historiallinen museo, Opas historiallisella osastolla (1916, 6)

Ensimmäisen perusnäyttelyn opaskirjasessa käydään näyttelysaleja läpi esine esineeltä, ja lukijaa pyritään ohjaamaan – Hakasalmen huvilan kokoelmanäyttelyn tapaan – paitsi esineiden historialliseen käyttökontekstiin, myös niiden tyylipiirteisiin, oletettuihin tekijöihin tai tekijäryhmiin ja sitä kautta tyylillisen ja taidehistoriallisen arvon näkemiseen. Tämä oli tyypillistä myös tuon ajan tutkimuksessa. Monien esineiden kohdalla on puuttuvia osia mainittu erikseen, mutta tähänkin näyttelyyn opastekstit laatinut Meinander kiinnittää lukijan huomion myös kokonaisen esineryhmän, alttarikaappien, fragmentaarisuuteen: “– – näitä kaappeja on melkoisen paljon säilynyt, niiden ovia sitävastoin vain ylen harvoja.”

Kansallismuseon kirkkosalissa keskiössä olivatkin kokonaisuudet ja kokonaisinteriööri. “Huone kokonaisuudessaan kuvaa keskiaikaista kirkkoa; se ei ole kuitenkaan minkään kirkkomme tarkka jäljennös vaan vapaasti mukailtu yhdistämällä piirteitä lähinnä Finströmin ja Kumlingen kirkoista Ahvenanmaalla.”

Kansallismuseon ensimmäisen perusnäyttelyn ripustuksesta otetussa kuvassa näkyy useita keskiaikaisia veistoksia, jotka ovat irrallaan pyhimys- tai alttarikaapeista, joihin ne ovat kuuluneet. Monta vuosisataa kattavan keskiajan lisäksi esillä oli useiden eri aikakausien esineitä. Esimerkiksi taustaseinällä erottuu 1600-luvun hautajaisvaakunoita, ja poikittaisen palkin päällä olevan krusifiksin sivuille on asetettu ”Maarian ja Johanneksen kuvat – – vasta 1600-luvulta; museossa ei nimittäin ole tällaiseen n. s. triumfiryhmään kuuluvia sivukuvia keskiajalta”. Nämä ”sivukuvat” ovat alun perin kuuluneet moniosaiseen, Siuntion kirkosta peräisin olevaan barokkialttarilaitteeseen (ks. Leskinen 2021). Katonrajassa on ratsuväen lippuja 1700- ja 1800-luvulta.

Ripustuksella tavoiteltiin myös näyttävyyttä ja vaikuttavuutta. Pian itsenäistyvän Suomen vähälukuiset valtiolliset kokoelmat oli haluttu myös tuoda esille mahdollisimman runsaina; rakennettiinhan kansallista menneisyyttä tuohon aikaan paljolti juuri keskiaikaisen kulttuuriperinnön pohjalle. Kokonaisuutta voidaan pitää lavastettuna ja jossain määrin keinotekoisena, mutta toisaalta se tarjoaa myös realistisen näkökulman keskiaikaisen kirkon sisustukseen, jollaisessa on tänä päivänäkin poikkeuksetta merkkejä myös myöhemmistä ajoista.

Valokuvan vasemmassa reunassa seisoo lattialla opaskirjasessa kuorituoliksi nimetty esine, joka on ”voitu korjata melkein alkuperäiseen baldakiinin kattamaan asuunsa”. Lisäksi ”Pääalttarin aitaus on muodostettu [Hollolan] kirkosta saaduista kuorituolien osista – –”. Keskiaikaista sisustusta tutkittiin 1900-luvun alussa ahkerasti, ja irtaimiston säilyneitä katkelmia pyrittiin tunnistamaan ja rekonstruoimaan. Kyseinen ”kuorituoli” on osa Meinanderin luomaa esinekoostetta Hollolan kirkosta löydetyistä esinefragmenteista. Ensimmäinen rekonstruktioversio (Meinander 1902, 44–46) oli esillä jo Hakasalmen huvilassa, mutta Kansallismuseon näyttelyyn katkelmat oli koottu eri tavalla (vrt. valokuva). Sittemmin monet tutkijat ovat arvioineet kyseiset fragmentit kuorilehterin osiksi (ks. Pirinen 1996, 45–48), mutta Meinanderin rekonstruktio pysyi silti Kansallismuseon perusnäyttelyssä aina vuoteen 2019 edustaen samalla myös 1900-luvun alun tutkimusta.

Suomen ensimmäinen yleinen kirkkotaidenäyttely 1928

“Kansallismuseo, jolla on sangen laaja kokoelma erilaisia kirkollisia taideteoksia eri ajoilta, on täydentänyt sitä lainaamalla esineitä muutamista maan kirkoista. Täydellistä kuvaa vanhemmasta kirkollisesta taiteestamme ei näyttely kuitenkaan voi antaa, sillä isompia, alttaritauluja, saarnatuoleja, hautapatsaita, ei voida suuritta vaikeuksitta siirtää tänne. Ensisijassa on koetettu saada lainaksi sellaisia esineitä, joita suuri yleisö näkee vain poikkeustapauksissa – –. Edelleen on haluttu antaa havainnollinen kuva kirkollisen taiteen vaalinnasta asettamalla näytteille erilaisia esineitä, jotka on uudistettu tai jotka ovat korjauksen tarpeessa, mihin useimmissa tapauksissa heti myöskin Kansallismuseon johdolla ryhdytään. Museon omissa kokoelmissa on lukuisia näytteitä sellaisista korjatuista esineistä.”

Suomen I. yleisen kirkkotaidenäyttelyn luettelo (1928, 7)

Vuoden 1928 kirkkotaidenäyttely esitteli Kansallismuseon kirkkosalissa parisenkymmentä keskiaikaista alttari- tai pyhimyskaappia ja puuveistosta, joiden korjaustarvetta korostettiin ja esiteltiin myös yleisölle. Esimerkiksi Saloisten kirkon kahden pyhimyskaapin maalausten on erikseen mainittu olevan ”sangen pahasti turmeltuneita” ja että ”ne olisi korjattava”. Neitsyt Mariaa ja lasta sekä Pyhää Olavia keskusaiheinaan esittäviä kaappeja oli pidetty jo Muinaismuistoyhdistyksen tutkimusretkillä harvinaisen kauniina, ja Maria-kaapista esiteltiin jo kaikkein varhaisimmissa näyttelyissä vesivärimaalauksia (mm. Hakasalmen huvilassa 1906) ja paneelimaalausten kopioita. Vuoden 1928 kirkkotaidenäyttelyyn huonokuntoiset kaapit oli kuitenkin tuotu näytille paikan päälle, ja näyttelyn jälkeen ne jäivät Kansallismuseoon taiteilija Oskari Niemen konservoitavaksi. Konservointityö valmistui vuonna 1932, ja kaapit palautettiin Saloisten kirkkoon, joka oli tällä välin palanut ja jälleenrakennettu.

Konservaattori Mirja-Liisa Waismaa-Pietarila konservoi pyhimyskaapit uudelleen Kansallismuseossa vuosien 1973–2000 aikana. Molemmat konservoinnit keskittyivät ensisijaisesti alkuperäisten maalipintojen – joista alle puolet on jäljellä – säilyttämiseen, mutta kokonaisuuksista puuttuu myös muita osia, kuten katoksen puisia koristeosia, palasia veistosten käsistä ja sakaroita kruunuista. (Waismaa-Pietarila 2009.) Sekä Neitsyt Marian että Pyhän Olavin konservoidut pyhimyskaapit ovat nykyään esillä Saloisten kirkossa. Niitä pidetään edelleen harvinaisen kauniina, ja maalipintoja jopa hienosti säilyneinä. Tämä kertoo paitsi konservointityön hedelmistä, myös asenteen muutoksesta: vaikka maalipintaa on nyt vähemmän jäljellä kuin vuoden 1928 kirkkotaidenäyttelyn aikaan, on sekin vähä nähtävä arvokkaana Suomessa harvinaisen säilyneen keskiaikaisen maalaustaiteen joukossa.

Konservoinnin tarpeessa olevan esineen informaatioarvo laskee jatkuvasti, totesi Kirkkohallituksen kirkkomuseotyöryhmä vuonna 2004 pohtiessaan kirkollisen kulttuuriperinnön säilymistä. Voidaan kuitenkin kysyä, millaista arvokasta informaatiota konservoinnin tarpeessa oleva esine sisältää. Informaatio esineen alkuperäisestä ilmiasusta kenties vähenee konservointitarpeen kasvaessa, mutta tuhoutuvaan esineeseen liittyy muitakin arvoja. Esineestä on suunniteltu nähtäväksi sen pinta, mutta pinnan alta paljastuu tahattomastikin informaatiota esimerkiksi käytetyistä materiaaleista ja työtekniikoista. Näistä voidaan edelleen johtaa tietoa esimerkiksi esineen valmistuspaikasta ja -ajasta, toisinaan myös valmistajasta. Esineeseen on jäänyt jälkiä sen käytöstä ja säilytysolosuhteista: jopa lika sisältää tietoa. Esinettä on voitu myös tarkoituksella muokata.

Waismaa-Pietarila on kiinnittänyt huomion esineisiin muistin apuvälineinä. Hänen mukaansa esimerkiksi maalipintojen säilyneiden fragmenttien avulla voidaan edelleen nähdä keskiajan kauneutta, mikä puolestaan välittyy myös tulevaisuudessa esineessä, joka on sekä dokumentti että taideteos. Keskiaikaisilla veistoksilla on jo alun perinkin ollut muistamista edistävä funktionsa esimerkiksi hartauden harjoittamisessa. Taidehistorioitsija Katri Vuolan mukaan myös maalipinnoilla on keskeinen merkitys tässä: ei ollut lainkaan yhdentekevää, miten esimerkiksi Kristuksen veri tai fyysiset vammat oli teoksissa kuvattu (Vuola 2022).

Lopuksi

Museot mielletään yleensä kollektiivisen muistin paikoiksi, ja niiden kokoelmat yhteiseksi kulttuuriperinnöksi. Tässä käsitellyt varhaiset näyttelyt ovat pyrkineet paitsi luomaan yleisölle mielikuvaa keskiajasta kulttuurisena menneisyyden ajanjaksona, myös esittelemään näitä yhteisiksi tarkoitettuja kokoelmia ja toimintaa kokoelmien takana ja ympärillä. Etenkin vuosien 1906 ja 1916 näyttelyt pyrkivät myös ohjaamaan kävijän tulkintaa esineistä ja kannustivat myös vertailemaan esineitä toisiinsa. Kansallismuseon ensimmäisessä perusnäyttelyssä korostui esineiden ja ajan kerroksellisuus, ja esinefragmentteja oli myös käytetty tarkoituksellisesti luomaan mielikuvaa keskiaikaisesta kokonaisuudesta – kuten 1600-luvun veistoksia keskiaikaisen krusifiksin ympärillä tai tunnistamattomia fragmentteja kuorituolin osina. Vuoden 1928 näyttely puolestaan oli lähtökohtaisesti taidenäyttely, mutta museolle sopivaan tapaan siinä korostettiin taiteen ja kulttuuriperinnön vaalimista esittelemällä myös eri tasoista fragmentaarisuutta.

Fragmentaarisuus on ajankohtainen käsite materiaalisen kulttuurin tutkimuksessa. Taidehistorioitsija Elina Räsänen huomauttaa Suomen Museo – Finskt Museumin vuoden 2022 teemanumerossa, että fragmentaarisuus voi lisätä tutkittavan asian tai esineen kiinnostavuutta, ja tuoda valokeilaan väheksyttyjä, rikkinäisiä tai syrjään siirrettyjä asioita, paloja, sirpaleita ja osia. Keskiaikaiset esineet ovat käytännössä aina fragmentteja – osia kokonaisuudesta, joka ei enää ole kokonainen. Fragmentaarisuus ei kuitenkaan ole ainoastaan puute. Huonokuntoinen tai fragmentoitunut esine – tai fragmentti tällaisesta esineestä – sisältää paljon informaatiota paitsi alkuperäisistä, myös myöhemmistä yhteyksistään. Nämä kerrostumat ilmentävät myös muuttuvia merkityksiä.

Saila Leskinen

Kirjoittaja on esinetutkimukseen erikoistunut taidehistorioitsija, väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja Kuvakalske-hankkeen tutkimusavustaja.

Lähteet ja kirjallisuus

Näyttelyluettelot ja oppaat:

Meinander, K. K. 1906. Valtion historiallinen museo. Luettelo kulttuurihistoriallisista kokoelmista Hakasalmen huvilassa. K. F. Bäckmanin kirjapaino, Helsinki.

Meinander, K. K. 1916. Valtion historiallinen museo. Opas historiallisella osastolla. Suomal. kirjall. seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.

Suomen I. yleinen kirkkotaide näyttely. Luettelo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kivi- ja Kirjapaino, Helsinki, 1928.

Muut lähteet ja kirjallisuus:

Leskinen, Saila 2021. Siuntion kirkon alttarilaite fragmenttina. Kuvakalske-hankkeen blogi 16.2.2021.

Meinander, K. K. 1902. Medeltida korstolar i Finland. Finskt Museum 1902, 33–47.

Pirinen, Hanna 1996. Luterilaisen kirkkointeriöörin muotoutuminen Suomessa. Pitäjänkirkon sisustuksen muutokset reformaatiosta karoliinisen ajan loppuun (1527–1718). Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 103, Helsinki.

Reijonen, Henni 2011. Verstaalla ja ateljeessa. Maalausten, huonekalujen ja tekstiilien konservointia Muinaistieteellisessä toimikunnassa. Suomen Museo 2010, 95–136.

Räsänen, Elina 2023. Johdanto: Reunahuomautuksia rikkoutumisesta. Suomen Museo – Finskt Museum 2022: Fragmentaarisuus ja muodonmuutokset, 5–18.

Räsänen, Elina 2009. Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista keskiajan puuveistoksista Suomessa. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 116, Helsinki.

Vuola, Katri 2022. Memorialising and Witnessing Christ’s Passion — New Perspectives on the 14th-Century Polychrome Wood Crucifix in Marttila, Finland. ICO Iconographisk Post. Nordisk tidskrift för bildtolkning – Nordic Review of Iconography n. 1–2, 7–38.

Waismaa-Pietarila, Mirja-Liisa 2009. Katoavaa kauneutta: ympäristöolosuhteiden vaikutus Saloisten kirkon pyhimyskaappien säilymiseen. Suomen Museo 2009, 59–77.