Arkeologiset kenttätyöt ovat merkittävässä roolissa alan tutkimuksen lähdemateriaalin hankinnassa. Toiminnasta syntynyt informaatio talletetaan raportteina ja luetteloina digitaalisiin tietokantoihin ja löydetyt esineet puhdistetaan, luetteloidaan, numeroidaan ja järjestetään laatikoihin. Löydöt liitetään lopuksi Museoviraston arkeologisiin kokoelmiin ja ne sijoitetaan numerojärjestyksessä muiden samanlaisten laatikoiden yhteyteen. Näin löydöistä tehdään saavutettavia eri käyttäjille, kuten tutkijoille, opiskelijoille ja museonäyttelyiden suunnittelijoille. Kokoelmiin talletetuilla löydöillä alkaa uusi vaihe niiden elämänkaaressa museo-objekteina, fyysisinä, lajiteltuina ja tyypiteltyinä todisteina menneisyyden ihmisten toiminnasta. Arkeologisen aineiston keräämisellä on pitkä historia ja esimerkiksi Museoviraston arkeologisissa kokoelmissa on esineitä, jotka ovat peräisin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston museosta 1800-luvulta.

Kuvassa vuonna 1886 kerättyjä kivikauden esineitä Venäjän Karjalasta
(KM 2512). Kuva: Hanna Ellermaa.

Kerättyjä, ostettuja ja lahjoitettuja

Arkeologisten kokoelmien esineet paljastavat lähempää tarkasteltuna vaiheitaan osana kokoelmia. Museoviraston arkeologisissa esinekokoelmissa on myös yksityisten keräilijöiden muodostamia kokonaisuuksia tai niiden osia, jotka on hankittu julkisiin kokoelmiin. Usein hankintoja on perusteltu niiden tieteellisellä merkityksellä. Esimerkiksi A. M. Tallgren tutustui vuonna 1908 kazanilaisen kauppiaan Vasilij Ivanovic Zausaijlovin keräämään kokoelmaan (KM 5385:1–6523) kerätessään aineistoa väitöskirjaansa Venäjällä. Kokoelma ostettiinkin vuonna 1908 Helsinkiin. Tallgren piti erityisesti Zausaijlovin kokoelman kivikauden ja pronssikauden osuuksia edustavina tutkimuksen kannalta. Timo Salminen (2003, 27) on kuitenkin todennut, että kokoelman monien esineiden löytöpaikkojen tarkka paikallistaminen on mahdotonta ja näin ollen esineet ovat tutkimuksellisesti sekundaarista aineistoa. Sama pätee myös esimerkiksi ranskalaisen keräilijän ja amatööriarkeologi Henri-E. Millonin keräämään kokoelmaan, joka hankittiin Pariisin huutokaupasta vuonna 1923 (Déchelette 1913; KM 8248:1–105). Kokoelmiin on tehty myös runsaasti lahjoituksia ja toisinaan ne on saatettu ottaa vastaan silkasta arvonannosta lahjoittajaansa kohtaan (Koivunen 2015, 78).

Numeroituja, merkittyjä ja pakattuja

Vaiheet osana muita kokoelmia voi näkyä myös esimerkiksi suoraan esineessä, johon on kirjattu useita eri esinenumeroita päällekkäin tai esineen löytöpaikka. Numerointiin ja muiden tietojen kirjaamiseen suoraan esineeseen on käytetty myös erilaisia esineen pinnalle liimattavia lappuja, joihin on saatu kirjattua sen löytökonteksti.

Keramiikkaa, joka on ”Löydetty 7.9.1887 Nurmeksen uudesta hautausmaasta” (KM 2573:7). Kuva: Hanna Ellermaa.
Savukeaskit, sikarilaatikot ja tulitikkuaskit soveltuivat hyvin arkeologisten löytöjen pakkaukseen. Zachris Topelius (1885, 47) kirjoittaa ylioppilaselämää kuvaillessaan savukkeen tulleen vasta vuoden 1860-luvun tienoilla Venäjältä ja tarvinneen 10–15 vuotta päästäkseen valtaan. Tämän Moskovalaisen tupakkatehtaan savukeaskiin on pakattu Dragsfjärdistä vuonna 1886 hankittuja löytöjä (KM 2503A). Kuva: Hanna Ellermaa.

Nykyisin arkeologiset löydöt pakataan niitä varten teetettyihin laatikoihin ja esineestä riippuen pakkaamiseen käytetään myös esimerkiksi silkkipaperia, kuitukankaita ja solumuovia. Ennen hyödynnettiin saatavilla olevia materiaaleja kuten filmi- tai pilleripurkkeja, tulitikkuaskeja, savukerasioita ja sikarilaatikoita. Pehmikkeeksi käytettiin sanomalehtiä ja pumpulia.

Erään postinkantajan lahjoittama “verkonkives savialustoineen” pakattuna puiseen P. C. Rettig & co:n sikarilaatikkoon. Esine on lahjoitettu Kansallismuseolle vuonna 1936 (KM 10269).
Kuva: Hanna Ellermaa.

Tutkittuja, hoidettuja ja konservoituja

Museoviraston arkeologiset kokoelmat ovat kovassa käytössä. Esimerkiksi vuosina 2019–2021 otettiin esille yhteensä 299 797 esinettä. Esineitä menee näyttelyihin, niitä tutkitaan ja niitä analysoidaan. Jotta esineet säilyisivät mahdollisimman hyvässä kunnossa, on niitä myös säilytettävä oikeissa olosuhteissa ja konservoitava. Arkeologisia maalöytöjä ryhdyttiin konservoimaan 1800-luvulla, jolloin monia esineitä puhdistettiin voimakkaasti. Tästä ovat hyvin tunnettuna esimerkkinä antiikin ajan klassiset veistokset, joista on poistettu viimeisetkin rippeet pinnalla olleista maalikerroksista. Samoin rauta- ja kupariseoksista valmistetuista esineistä poistettiin ulompi ruostunut kerros, jonka mukana lähti usein esineen alkuperäinen pinta. (Caple 2006, 218.) Kajoavien menetelmien myötä esineissä on myös esimerkiksi reikiä, ja niitä on myös kadonnut sekä tuhoutunut tieteellisen tutkimustoiminnan seurauksena. Esimerkiksi Janakkalasta vuonna 1864 löydetyistä kolmesta kupurasoljesta (KM 567) yksi on käytetty mitä ilmeisemmin analyysiin, kuten Muinaiskalupäiväkirjasta eli kokoelmien pääluettelosta ilmenee.

Työskentelyä Historiallisessa museossa 1890-luvun alussa. Vasemmalta: Mary Nielsen, Hjalmar Appelgren, A. O. Heikel ja Linda Elmgren. Kuvassa näkyy, kuinka Elmgren puhdistaa mekaanisesti rautakautista miekkaa. Kuva: Museovirasto.

Lopuksi

Tämän kirjoitelman esimerkit havainnollistavat kuinka kokoelmia on hoidettu, käytetty ja tutkittu ja millaisia, toisinaan dramaattisiakin, muutoksia on voinut tapahtua esineille osana museokokoelmia. Ne osoittavat kuitenkin myös kokoelmien merkityksen: kokoelmat eivät ole pelkästään säilyttämistä vaan myös käyttöä varten. Kuten Chris Caple (2006, 220) huomauttaa, nykyisin kokoelmissa olevat esineet ovat vain entisten itsensä varjoja ja ainoastaan huolellisella tutkimuksella saamme käsityksen niiden alkuperäisestä loistosta.

Museoesineet ja kokoelmat eivät kuitenkaan ole vain inhimillisen toiminnan passiivisia kohteita tai osattomia sivustakatsojia (Enqvist 2021, 11). Kuten myös arkistot, kokoelmat itsessään ovat hyvin moninaisia aktiivisia ja subjektiivisia toimijoita, jotka ovat sidoksissa ”paitsi omaan historiaansa ja kontekstiinsa, myös vallitsevan aikakauden ja yhteiskunnan vaatimuksiin” (Hupaniittu & Peltonen 2021, 7). Kokoelmien karttumiseen ovat vaikuttaneet kunkin aikakauden poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset tekijät ja siellä olevat esineet kertovat oman aikansa kulttuurisesta toiminnasta. Kokoelmat ovat aina enemmän tai vähemmän tietoisen keräilyprosessin sekä yksilöiden tekemien valintojen tulos. Arkeologiset kokoelmat ovat menneisyydestä kertovien objektien lisäksi kulttuuristen käytäntöjen muodostama kokonaisuus, jonka luonteen sekä kehitysvaiheiden ymmärtäminen on tärkeää myös arkeologisen tutkimuksen kannalta.

Hanna Ellermaa

Kirjoittaja opiskelee Helsingin yliopistossa arkeologiaa ja informaatiotutkimusta Tampereen yliopistossa.

Lähteet

Kirjallisuus

Caple, Chris 2006. Objects. Reluctant witnesses to the past. London, Routledge.

Déchelette, Joseph 1913. La Collection Millon.  Antiquités Préhistoriques et Gallo-Romaines. Paris, Librairie Paul Geuthner.

Enqvist, Johanna 2021. Esineestä esineisyyteen: Visio posthumanistisesta museosta. Suomen Museo – Finskt Museum. Vol 128, 10–28.

Hupaniittu, Outi & Peltonen, Ulla-Maija (toim.) 2021. Arkistot ja kulttuuriperintö. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Koivunen, Leila 2015. Eksotisoidut esineet ja avartuva maailma. Euroopan ulkopuoliset kulttuurit näytteillä Suomessa 1870–1920-luvuilla. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Salminen, Timo 2003. Suomen tieteelliset voittomaat. Venäjä ja Siperia suomalaisessa arkeologiassa 1870–1935. Väitöskirja. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirja 110. Helsinki, Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Tallgren, A. M. 1916. Collection Zaoussaîlov au Musée historique de Finlande à Helsingfors. 1, Catalogue raisonné de la collection de l’âge du bronze. Helsingfors, Édité par la Commission des collections Antell.

Topelius, Zachris 1885. Pieniä kirjoitelmia. Porvoo, WSOY 1932.

Muut lähteet

Museoviraston tilinpäätökset vuosilta 2019–2021. https://www.kansallismuseo.fi/fi/kokoelmat/konservointitoiminta (haettu 9.1.2023).