Suomen uusimmassa kulttuuriperintöstrategiassa vuodelta 2021 todetaan, että kulttuuriperintö on kiinteä osa meidän elämäämme ja se liittyy samalla kaikkeen ympärillämme. Kulttuuriperintö voi olla aineellista, aineetonta tai digitaalista, erottamattomana osana toisistaan. Sille on myös ominaista, että se muodostuu ihmisen toiminnan kautta ja vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. (Ehdotus kulttuuriperintöstrategiaksi 2022–2030.) Kulttuuriperintö heijastaa samalla arvojen, arvovalintojen, perinteiden, tietojen ja taitojen sekä uskomusten muutosta. Kulttuuriperintö on siis jatkuvassa muutosprosessissa, joka voi olla myös haasteena sen säilymisessä. Oleellisinta onkin sen säilyttäminen ja eteenpäin vieminen, samalla kuitenkin kulttuuriperintöä uudistaen.

Aineeton kulttuuriperintö on elävää, läsnä arjessa sekä jokapäiväisessä elämässä. Aineettomaan kulttuuriperintöön ei lukeudu pelkästään menneisyyden kulttuuri-ilmaisut ja tavat, vaan se kuuluu myös nykypäivään periytyen sukupolvelta toiselle. Se voi olla mm. suullista perinnettä ja ilmaisuja, esittävää taidetta sekä sosiaalisia käytäntöjä, rituaaleja ja juhlatilaisuuksia, luontoon ja maailmankaikkeuteen liittyvää tietoa ja käytäntöjä sekä käsityötaitoja. (Kanerva & Mitchell 2015, 24.)

Käsittelen tekstissäni aineettoman kulttuuriperinnön merkitystä rakennetun kulttuuriympäristön suojelun osalta. Työni pintakäsittelyalan ammatillisena opettajana on herättänyt pohtimaan sen eteenpäin siirtämisen merkitystä, ja näkökulmani aiheeseen heijastuu pääosin opettajuuteeni peilaten. Kirjoitukseni pohjautuu myös maisterintutkielmaani, jossa olen käsitellyt aineettoman kulttuuriperinnön merkitystä osana rakennussuojelua yksilön näkökulmasta sekä siihen liittyviä taustatekijöitä.

Vanha Porvoo tutkimuskohteena

Työni kautta syntyneet pohdinnat rakennusperinnön suojelun ja aineettoman kulttuuriperinnön tiiviistä yhteydestä toisiinsa synnyttivät maisterintutkielmani aiheen sekä kiinnostuksen tutkia aihetta enemmän. Haastattelujen ja internet-kyselyn kautta toteutunut empiirinen tutkimus on rajautunut rakennusperinnöltään ainutlaatuiseen Vanhaan Porvooseen. Kohderyhmäksi valikoitui vanhan kaupungin asukkaat. Tavoitteenani on ollut muodostaa kokonaiskuva Vanhan Porvoon asukkaiden rakennussuojelumyönteisyyteen ja arvovalintoihin vaikuttavista tekijöistä ainutlaatuisen rakennetun kulttuuriympäristön säilyttämisen kannalta.

Kuva 1. Lähes kaikille tuttu Vanha Porvoo kuuluu valtakunnallisesti merkittävään rakennettuun kulttuuriympäristöön ja on osa kansallismaisemaamme. Kuva: Tanja Holmberg.

Tutkimuksestani selvisi, että ympäristöllä, yhteisöllisyydellä, perinteillä, koulutuksella ja kotiseudulla sekä paikallisidentiteetin rakentumisella on kaikilla ollut vaikutusta vanhan kaupungin asukkaiden rakennetun kulttuuriympäristön säilyttämiseen perustuvien arvojen muodostumiseen. Vahvimmin esiin nousivat aiemmilta sukupolvilta siirtyneet perinteet, kotiseudun merkitys sekä ympäristön vaikutus. Ympäristön osalta korostui etenkin sen esteettinen merkitys asukkaille. Pysyvyys, jatkuvuus sekä historian läsnäolo jokapäiväisessä elämässä ovat myös vahvistaneet halua suojella rakennusperintöä.  

Yksilötason vaikuttimet määräytyvät tarpeiden, tunteiden ja ympäristön antamien merkityssisältöjen kautta. Sitoutuminen omaan asuinympäristöön ja sen suojeluun on siis syntynyt itselle tärkeiden asioiden välityksellä. Oli ilo havaita, että asukkaiden kesken rakennussuojelu koettiin erittäin tärkeäksi, ja sen toteutumiseen katsottiin voitavan vaikuttaa jollain tasolla omien arvovalintojen kautta. Osaltaan omistautumisesta omaan ympäristöön kertoi myös se, että tutkimukseen osallistui yli kolmannes kaupunginosan asukkaista.

Kuva 2. Koti Vanhassa Porvoossa, jossa sisätilojen pintoja on säilytetty pieteetillä.
Kuva: Tanja Holmberg.

Opetuksella ja ympäristöllä on väliä

Koulutuksen tai omaehtoisen opiskelun merkitys nousi myös esiin sekä kyselyn että haastattelujen yhteydessä. Kiinnostus rakennussuojeluun on voinut lähteä yhdestä mielenkiintoisesta kirjasta tai innostavasta sekä kannustavasta opettajasta. Tähän olen saanut vahvistusta oman työni kautta saatujen havaintojen kautta.

Taustani rakennuskonservaattorina on ohjannut opetustani rakennussuojelua tukevaan suuntaan, toki opetussuunnitelmaa noudattaen. Koen, että opetuksellani on ollut merkittävä vaikutus opiskelijoiden suhtautumiseen vanhaa rakennuskantaa ja rakennettua kulttuuriympäristöä kohtaan. Olen voinut omalla työlläni edesauttaa kulttuurisen kestävyyden eteenpäin viemistä opettamalla mm. perinteisiä käsityöläismenetelmiä, materiaaleja sekä tyylihistoriaa. Arkkitehtuurin historian sekä perinteisten menetelmien tuntemus lisää yleistä ymmärrystä ja arvostusta vanhaa rakennuskantaa kohtaan ja vähentää niihin liittyviä ennakkoluuloja.

Folkloristi Kirsi Hänninen pohtii artikkelissaan (2013) kulttuuriympäristökasvatuksen haasteellisuutta, kun kyseessä on oppijan henkilökohtainen suhde ja asenne ympäristöön. Kulttuuriympäristökasvatuksen yhtenä lähtökohtana on ympäristön sekä kulttuuriympäristön tärkeyden oivaltaminen.  Tätä kautta syntyy arvostus ympäristöä kohtaan ja suojelun merkitys korostuu. Hännisen mukaan omakohtainen kokeminen kulttuuriympäristössä voi synnyttää halun suojella. (Hänninen 2013, 194–195.)

Kokemuksellisuus on ollut myös oman opetukseni lähtökohta.  Olen huomioinut erityisesti Porvoon ja sen lähialueen vanhan kulttuuriympäristön opetuksessani, sillä se on valmistuneiden opiskelijoideni pääsääntöistä työllistymisaluetta. Vanha Porvoo on toiminut autenttisena historiallisena oppimisympäristönä sekä teorian että käytännön opetuksessa. Ympäristöllä ja paikan kokemisella on ollut selkeä vaikutus opetuksen kokonaisvaltaisen sisäistämisen kannalta: se on toiminut suojelutavoitteiden edistäjänä sekä tarjonnut otollisen kontekstin oman ammatillisen identiteetin rakentamiselle.

Kuva 3. Pintakäsittelyalan opiskelijat maalaavat perinteisellä keittomaalilla 1700-luvun puutaloa Vanhassa Porvoossa. Kuva: Tanja Holmberg.

Kulttuurihistorioitsija Leena Rossin ihmisen ja ympäristön välistä suhdetta käsittelevässä artikkelissa (2010) puolestaan korostuu kokonaisvaltaisen ympäristösuhteen lisäksi eri ikäkausien merkitys siihen, kuinka ihminen suhtautuu ympäristöönsä. Ikäkaudet jäsentävät ympäristösuhteen muutoksia ja kehityskulkua. (Rossi 2010, 81, 83.) Lapsuuden ja nuoruuden kokemuksilla ja elämyksillä voi olla suurikin vaikutus siihen, miten ihminen hahmottaa ja arvottaa kulttuuriympäristöä tulevaisuudessa. Kun varhaiskasvatuksessa ja lapsuuden kokemuksissa luodaan kiinteää suhdetta historiaan ja menneisyyteen, kulttuuriympäristön arvostukseen, se kantaa hedelmää aikuisena ja antaa ymmärrystä ja arvostusta kulttuuriperinnön suojeluun. Kulttuuriympäristön vaaliminen ja arvostaminen saa näin ollen vankkaa pohjaa lapsuuden kokemuksien ja tulkintojen kautta.

Lopuksi

Elävän kulttuuriperinnön suojeleminen on pohjana sekä rakennetun että muun aineellisen kulttuuriympäristön säilyttämisessä. Kulttuuriympäristöstrategia ja kansainväliset sopimukset tukevatkin toisiaan aineettoman kulttuuriperinnön siirtämisestä seuraaville sukupolville esimerkiksi koulutuksen kautta. Myös tuoreimmassa kulttuuriperintöstrategiassa painotetaan kulttuuriperinnön vahvistamisen tärkeyttä etenkin nuoremmissa ikäryhmissä, jotta kulttuuriperinnön jatkuvuus ja säilyminen turvattaisiin tulevaisuudessa. Koulutuksen, tiedon ja sen jakamisen kautta rakentuvan kulttuuriperinnön arvon oivaltamisen merkitys on siis havaittu ja sen eteen on luotu tavoitteita kulttuurista ja sosiaalista kestävyyttä edistämään.

Voidaan todeta, että ihminen ja kulttuuri kuuluvat saumattomasti yhteen. Ymmärtämällä mennyttä voimme rakentaa tulevaa. Omalta osaltani jatkan motivoituneena ja hyvillä mielin omaa osuuttani tulevaisuuden rakentamiseksi vieden aineetonta kulttuuriperintöä toivottavasti vielä vuosia eteenpäin.

Tanja Holmberg

Kirjoittaja on valmistunut Jyväskylän yliopiston Kulttuuriympäristön tutkimuksen maisteriohjelmasta opintosuuntana museologia ja toimii pintakäsittelyalan ammatillisena opettajana Porvoossa.

Lähteet

Kirjallisuus

Hänninen, K. 2013. Kulttuuriympäristökasvatusta ja kulttuuriperintökasvatusta sosiaalisesti. Kestävä kasvatus – kulttuuria etsimässä. Toim. M. Laine & P. Toivanen. Suomen kulttuuriperintökasvatuksen julkaisuja 6. Helsinki: Erweko Oy, 193-203. https://kulttuuriperintokasvatus.fi/wp-content/uploads/2015/04/Kestava_kasvatus.pdf

Kanerva, A. & Mitchell, R. 2015.  Elävä aineeton kulttuuriperintö. Hankkeen loppuraportti. Cuporen julkaisut. Museovirasto.

Rossi, L. 2010. Yksilöllä on väliä ympäristön kannalta – Miten voisi tutkia yksilön elinikäistä ympäristösuhdetta. Elore, vol. 17–(2). Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry, 79–103. https://journal.fi/elore/article/view/78877

Muut lähteet

Kulttuuriperintö voimavarana kestävälle tulevaisuudelle ja hyvälle elämälle.  Ehdotus kulttuuriperintöstrategiaksi 2022–2030. 2021. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja.

Holmberg, Tanja. 2023. Yksilön merkitys rakennetun kulttuuriympäristön säilyttämisprosessissa: suojelukohteena Vanha Porvoo. Museologian maisterintutkielma. Jyväskylän yliopisto.